Biologinen esikoisena, nyt jo 17v, on siis se sairain lapsistamme. 15v olemme eläneet siinä uskossa, että hänellä on cp-vamma (muiden sairauksien ohella), mutta koska hänen vointinsa on huonontunut, kävelykyky heikentynyt, voimat hiipuneet ja näkökyky huonontunut rajusti, alkoi epäilykset herätä. Ensin tehtiin SEP, MEP ja ENMG tutkimukset. Jos haluatte tietää, mistä tutkimuksista on kyse, googlettakaa. Näistä tutkimuksista selvisi, että pojallani on vaikea monihermosairaus, toisin sanoen polyneuropatia. Ei ole parannettavissa. Lisäksi näön huonontuminen nopeassa tahdissa herätti epäilyksen myös mahdollisesta mitokondriotaudista. No, nämä tutkimukset ovat vielä kesken. Eli missä muutoksessa olemme?? Poikamme menettää kävelykykynsä, mahdollisesti näkökykynsä surkastuneiden näköhermojen vuoksi ( ei parannettavissa), ja hänellähän on lisäksi epilepsia, ADHD ja tietenkin, helvetillinen murrosikä.

Voitteko kuvitella, näkövammainen, kompuroiva, kaatuileva teini. Sehän on yhtä vittusaatanaa joka päivä. Jumaliste ei ole helppoa olla teini, jolle on annettu käytännössä kuolemantuomio. Tai ainakin niin se teinistä tuntuu, kun kerrotaan, että joutuu pyörätuoliin ja luultavasti menettää myös näkönsä. Miettikääpä omalle kohdalle. Pistää kummasti pohtimaan omaa elämää.

Parhaamme mukaan ollaan yritetty poikaa tukea ja rohkaista. Suurimmaksi osaksi päivät sujuukin hyvin. Hän on löytänyt purkauskanavakseen vblogaamisen, heh, äitiinsä tullut :D. Mutta sekään ei aina riitä, huonoimpina päivinä hän haluaisi mieluummin kuolla kuin elää. Ne on ahdistavia päiviä. Miten tuossa tilanteessa äitinä saat lapsesi tsempattua. Tottakai kuuntelen ja keskustelen, pohditaan yhdessä niitä positiivisia asioita, mutta onhan se nyt saatanan pientä ja tuntuu aivan liian riittämättömältä silloin kun toista ahdistaa tämä elämä kunnolla. Sydäntä särkee nähdä, kuulla ja katsoa kun oma lapsi kärsii, etkä sä voi sille mitään. Ei ne fucking sairaudet katoa vaikka kuinka haluaisi. Elämä on ikuista vuoristorataa.

Kaiken tämän päälle pitää tietenkin antaa aikaa myös muille lapsille/teineille. Onko ihmekään jos joskus tuntee itsensä riittämättömäksi paskaksi äidiksi ja vaimoksi. Mut on mulla ihanat kakarat, ne jaksaa ymmärtää jos minä en jaksa. Ja toisaalta onhan meille ihan mahtavan sairas huumori, jota kaikki ei välttämättä ymmärrä. Se on meidän perheen oma purkukanava, jos ahdistaa/vituttaa tai muuten vaan tuntee itsensä paranormaaliksi pelleksi. Silloin laitetaan kaikki läskiksi, minä myös. Jos ei ois tuota sairasta mustaa huumoria olemassa, oltaisiin varmaan jokainen enempi tai vähempi pehmustetussa pyöreässä huoneessa etsimässä nurkkia.

Opetus? Vitustako minäkään mitään tiedän tästä elämästä. Eläkää päivä kerrallaan, nauraa, puhukaa asiat asioina, älkää peitelkö tunteita, kuunnelkaa, olkaa läsnä toisillenne. Rakastakaa, huutakaa yhdessä tuuleen. NAURAKAA, varsinkin kaikelle paskalle mitä elämä teille tuo.

Kiitokset omille kakaroille kun ovat niin ihania teinejä. Suurimmaksi osaksi :D.

- känkkäränkkä-

Asiat mutkistuvat, jos minä en ole antanut hänelle aikaa siinä mittakaavassa kun hän olisi tarvinnut. Tokihan minulla ei ole sitä kristallipalloa, josta näkisin kuinka paljon milloinkin mieheni kaipaa huomioita ja läheisyyttäni. Annan aikaa sen verran kuin pystyn ja kykenen, siitä huomioista kun kilpailee kuusi muutakin ihmistainta.

Itseni mielestä olen tyytyväinen meidän arkeen, se sujuu kohtuu mallikkaasti.. jos ei huomioida sitä, että poikalapset unohtelevat lähes kaiken,, läksyt, kokeet, harkat.. jos minä en muista, niin ei muista kukaan mukaan... ja joskus se vaan niin helvetisti vituttaa ja väsyttää.. kaikki on minun pääkoppani varassa. Voitte vain kuvitella, miltä se tuntuu kun kaikkesi yrität eikä mitään tapahdu. Olen tehnyt viikkojärjestyksen jokaiselle, olen laittanut taulukkoon kaikkien lasten kokeet päivineen ja koealueineen (ja se helvetin taulukko on keittiön kaapin ovessa, kaikkien nähtävillä, todella helppo tarkistaa) ja olen laittanut harkka ajat ylös ja näkyvästi esille.. mutta, huomioidaanko näitä.. EI. Huomioidaanko kun minä mainitsen asioista joka päivä, JOO. Ja vastaus on aina: Ai niin, en oo muistanu/tienny...... VOI VITTUUUU... en oo muistanu tai tienny.... Mä repiän raivosta.. Mut siis silti, suurimaksi osaksi olen onnellinen tässä arjessa.

Päivät siis kuluu lähes samaa rataa joka päivä, tulet töistä kotiin.. muistutat läksyistä ( joita penskat olisivat kerenneet tehdä jo kolmatta tuntia, jos olisivat muistaneet aloittaa heti koulun jälkeen, vaan ei), tarkista läksyt (meidän erityislapsilta ne on tarkistettava joka kerta, ja lähestulkoon opetettava, joka kerta, uudelleen, matematiikan helpotkin laskut, kun aivokapasiteetti ei niitä pysty vastaanottamaan ja eilisen opit ovat unohtuneet), teet ruoan, siivoat jäljet (vain pakolliset) ja olet tämän kaiken jälkeen ihan poikki.

Ukko tulee töistä kotiin, joka päivä, klo.19. Lapset alkaa iltapalalle, iltapesulle ja sänkyyn. Ja sitten se alkaa, ukon marmatus siitä, kun en ole koko sen aikana huomionut häntä kun hän on tullut töistä kotiin. VOI PERKELE sanon minä.

Pidemmällä tähtäimellä tämä syö naista ja pirusti. Seksitön elämä siis jatkukoon. Ei hirveästi tee mieli enää antaa hellyyttä ja seksiä kun asenne on syyllistävä, kyllä se niin vaan on että ne viimeisetkin halut lähtee kuin naton ohjus.

Ukko reagoi huomiottajäämiseen turhautumalla ja purkaa pahantuulisuutensa lapsia komentamalla. Eilen se meni yli. Hän huusi kuin mielipuoli teinille koulun laiminlyömisestä, huudon syy oli sinäänsä kyllä täysin aiheellinen, mutta reaktion määrä ja laatu täysin yliampuva. Siinä karjui lapsi ja isä toisilleen ja lopuksi minä ukolle. Soppa oli valmis. Moninaisen vaiheen jälkeen, lopputulos toki oli se, että isä ja poika saivat sovittua riitansa. Mutta mulla oli vaikea unohtaa sitä mitä näin ja kuulin. Aikuinen mies ja anteeksi pyytäminen sekä oman virheen myöntäminen on niin kova pala.

Tästäkös se illalla jälleen meille keskustelun aiheen pongautti esille.

Hän koki, että minun riittämätön huomionanto tekee hänestä vihaisen ja ahdistuneen (tämäkö ei sitten ollut millään lailla syytös, vai) Minä sanoin, että minun tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät saisi vaikuttaa niin suuresti hänen olotilaansa, että sitä pitää raivota lapsille. Kerroin myös kuinka se, että hän ei enää hymyile eikä naura lasten kanssa vaikuttaa minuun myös kielteisesti... minun tunteet ovat vähentyneet, koska hän on aina pahantuullisen näköinen ja koko ajan vaativa, niin minua kuin lapsiaankin kohtaan. Koskaan ei hänen suustaan kuule aitoa innostusta jos pojilla on mennyt koulussa hyvin. Sitäkö miestä minun pitäisi rakastaa ja helliä??? Sanoin, että kaipaan sitä entistä miestä, joka oli aidosti läsnä lapsilleen ja aidosti välitti.. nauroi ja leikki, eikä vaatinut niin paljon. Sitä miestä minä rakastan edelleen, en tuota haamua, joka hän nyt on.

Mies loukkaantui ja suuttui. Hänen mielestään nakkasin kaiken, koko maailman paskat hänen niskaansa, syytin häntä kaikesta ja minussa ei kuulemma ole muka ikinä mitään vikaa. Tätä keskustelua jatkui pitkään... kertaakaan toisillemme emme karjuneet.. lopputulos oli se, että mies itki ja pelkäsi meidän eroavan. Olin rehellinen ja sanoin harkinneeni sitäkin vaihtoehtoa joskus, mutta nyt hänen oli otettava itseään niskasta kiinni ja oltava isä lapsilleen, ei tyrannisoiva diktaattori. Vain ja ainoastaan vain tämän muutoksen jälkeen, minun tunteeni voivat palata tulisempana takaisin. Hänen on löydettävä se rakkaus uudelleen lapsiaan kohtaan, mikä hänellä on aina ollut.

vanhempana ja puolisona ei ole aina helppoa olla

- Känkkäränkkä -

Ukko tuli kiltisti hakemaan sopivassa myötätuulessa olevaa rouvaansa kotiin puolen yön jälkeen. Mitäpä sitä rouvalle porisemaan muuta kuin autoista. Innoissaan hän ilmoitti, ettei meidän autossa ole mitään vikaa, oli kuulemma käynyt luetuttamassa vikakoodit. No sehän hienoo, mutta miksi sitten tuossa kojelaudassa edelleen paistaa tuo keltainen lamppu?? No sen kuulemma kuuluu paistaa.. johon minä hyvässä humalatilassa päätin loukkaantua moisesta solvauksesta. Ukkohan piti mua ihan ääliönä, vaikka olen nainen, se ei tarkoita sitä, etten ymmärrä yksinkertaista asiaa. Jos kojelaudassa palaa jonkin merkki keltaisella ( tässä tapauksessa lamppu ja auton tietokone ilmoittaa, edelleen, että oikea etuvalo ei toimi) niin eikö se saatana silloin tarkoita sitä, että jokinhan siinä autossa mättää. EI, ei ukon mielestä. Kaikki on ok ja valon kuuluu palaa.. nyt hän korotti minulle takaisin ääntä, johon minä jo hyvästi kiihtyneessä mielentilassa sanomaan, että johan on saatana, pidätkö sä mua noin tyhmänä.. kiitos.. tänä iltana et ainakaan saa pillua... Ukko meni hiljaseks. Se raukka oli taas pihalla kuin lumiukko.

No yrittihän se kotona raukka keskustella sievästi ja varovaisesti, että mistä päin nyt tuulee kun nuin jyrkkä ja äkkipikainen olin, mutta mun ylpeys ei antanut periksi samalle iltaa, vaan menin ärtyneenä ja helvetin päissään nukkumaan. Opetus: Älä ikinä ärsytä (edes tiedostamattasi) sellaista emäntää, joka on jo perusluonteeltaan tulinen, ja sen päälle vielä hyvässä kännitilassa. Voit joutua kokemaan olosi erittäin lumiukoksi.

- en enää koskaan juo, kunnes jälleen juon - Känkkäränkkä

No joo, ymmärränhän mä oikeasti ukkorakastani tässä suhteessa. Meillä kun oikeasti seksi on molemmin puolin aivan mahtavaa, leikkisää ja nautinnollista. Jostakinhan se johtuu kun mua ei ole enää haluttanut niin paljon kuin ennen. Olen vain yrittänyt ukolleni sanoa, ettei ole vielä mitään hätää.. ei muutkaan lemmiskele niin paljon kuin me, niin eiköhän me selvitä näillä kolmellakin kerralla viikossa. Olen yrittänyt selittää itselleni ja ukolleni haluttomuuttani rankalla kesällä, huolilla, stressillä ja vaikka millä.

Oikeastaan en ole huolissani itsestäni seksin suhteen, mä tiedän, että huolet ja stressi muista asioista ovat väliaikaisia ja mun halut kyllä palaa niin kuin ne on ennenkin tehneet, mutta mies ei muista. Hänelle minun haluttomuus on aina, joka kerta, eka kerta ja joka kerta yhtä järkyttävä kokemys :D... mua toisaalta niin naurattaa ja toisaalta raivostuttaa hänen reagointi mun haluttomuuteen. Mut ei siittä sen enempää.. pohjimmiltaan meillä on niin vahva suhde, että me oikeasti voidaan puhua ihan mistä vain, jopa siitä, että ukkorakkaani mieli järkkyy kun seksiä ei tulekaan totuttuun tapaan ja sehän silloin tarkoittaa, tottakai, sitä, että mun rakkaus miestäni kohtaan on vähentynyt tai pahimmillaan loppunut kokonaan, omg. Kyllä on surkuhupaisaa, kuinka seksittömyys voikaan saada aikaan naurettavilta kuulostavia piirteitä.

Noh, kuten tiesinkin, mun seksihalut ovat jälleen palanneet, ihan mahottomina. Mä en meinaa saada ukostani riittävästi, mua haluttaa koko ajan. Jopa unissaan. Niin, jälleen kerran tänä aamuna heräsin seksiuniin ja mua haluttaa taas vaikka eilen illalla oli jumalaisen ihana tuokio ukkoseni kanssa. Niin, sitä mä vain, että välillä on seesteisiä kausia ja välillä sitten näitä nymfomaani vaiheita.. ei siis mitään hätää.

Opetus: Yleensä jos parisuhde on vakaalla ja luotettavalla pohjalla, pieni seksittömyysvaihe naisen puolelta, ei todellakaan tarkoita sitä, että rakkaus on loppu. Se todellakin tarkoittaa sitä, että elämässä on sillä hetkellä sen verran helvetisti stressiä, että väkisinkin huolet vaikuttaa johonkin, ja yleensä se on seksi. Mutta, kun se parisuhde on vakaalla ja luotettavalla pohjalla niin kyllä se seksihalu sieltä uudelleen syttyy/kasvaa ja tulee, että oksat pois. Kohta ukko saa valittaa kun ei enää pysty eikä kykene :D.

Niin, että repikää siitä ;)

- seksinnälkäinen känkkäränkkä ;) -

sellaisena kuin synnyit.

Et täydellisenä, et rikkonaisenakaan.

Sinä synnyit, se on pääasia.

Sinä sait temperamentiksesi vahvuuden,

periksiantamattomuuden.

Et heikkoutta, et ylpeyttäkään.

Sinä sait periksiantamattomuuden, se on pääasia.

Sinä selviät tästä elämästä,

temperamenttisi voimin.

Et voittajana, et häviäjänäkään.

Sinä selviät, se on pääasia.

Sinä et lannistu vammoistasi,

et iloitse, mutta et surekaan.

Sinä et lannistu, se on pääasia.

Sinä selviät niin hyvin kuin selviät.

Olet iloinen toisesta sijasta, et haikaile ensimmäisen perään.

Olet onnellinen siitä, että olet.

Se on pääasia.

Rakas lapseni, se on pääasia!!!

Sinä opetat ja näytät meille joka päivä

tämän elämän ihmeellisyyttä ja tärkeyttä.

Tämän ainoan elämämme tärkeyttä.

Sinä opetat ja näytät meille,

SE ON PÄÄASIA!!

Se, opimmeko ja näemmekö, on meistä itsestämme kiinni.

-känkkäränkkä-

Miten saadaan hoidettua lapset kun taloudessa asuu kaksi erityislasta. Mua ahdistaa ja itkettää.. miten tästä jälleen selviää?? Kotiin en voi jäädä lapsia hoitamaan kun suomen yhteiskunta on organisoitu siten, että joudumme veneen alle, jos meistä jompikumpi jää pois töistä, mutta lapset taas vaatisi sen, että toinen vanhempi ois kotona kun eivät kertakaikkiaan pärjää.

Yksi syy miksi meidän teini ( miehen biologinen lapsi) tuli asumaan meille oli se, että hänet oli saatava eroon entisestä kaveriporukasta, sillä hänen ala-aste aika meni ojasta allikkoon, hänellä oli suuria vaikeuksia koulunkäynnissä ja käytöksessä. Nyt tilanne on rauhoittunut ja tasoittunut huomattavasti ja teini on aivan ihana lapsi, mutta koulun kanssa hänellä on edelleen suuria ongelmia. Hän ei mm. kykene/osaa/ viitsi kantaa itse vastuuta koulustaan (kun nyt vasta opettelee sellaisia taitoja uudelleen) mikä tarkoittaa sitä, että minä joudun organisoimaan hänen kokeisiin lukemiset, tauottamaan sen ja pätkimään koealueet niin, että hän kykenee niihin keskittymään.. lisäksi hän tarvitsee läsnäoloa ja tukea kouluasioissa siten, että minä käytännössä opiskelen 8luokan uudelleen hänen kanssaan käymällä koealueet läpi referoimalla hänelle, tekemällä tarkentavia kysymyksiä, kysymyksiä, joihin hän etsii vastaukset alueesta. Jos en tätä tee, jää läksyt ja kokeisiin lukeminen täysin. Hän siis tarvitsee vielä paljon apua siihen, kuinka oppisi pikkuhiljaa itse toimimaan oma-aloitteisesti ja kantamaan vastuuta. Olen yrittänyt väistyä pikkuhiljaa taka-alalle ja antaa hänelle tilaa kokeilla itse. Olen keskustellut hänen kanssaan hyvin paljon ja opastanut oma-toimisuuteen, neuvonut konkreettisella tasolla miten toimia, mutta vielä, joka päivä, ne asiat on sanottava uudelleen ja uudelleen, jotta se menisi jakeluun. Ja Hän Ei ole se toinen erityislapsistamme.

Toinen lapsemme ( miehen biologinen lapsi) muutti meille samoista syistä. Hänelläkin oli erityisen vaikea koulunkäynnissä ja toivoimme, että tilanne helpottuu samalla lailla kuin veljellään mutta mutta.. vuoden sisällä olen joutunut taistelemaan poikamme puolesta, jotta hän saisi apua. Olen huomannut, että pelkkä kaveripiiri ei olekaan ollut hänen kohdallaan se syy huonoon koulumenestykseen vaan taustalla on komplisoitunut tilanne, hänellä on vahva epäily ADHD:sta, aspergerin ja toureten syndrooman piirteitä sekä aistiyliherkkyyttä, hänellä on todettu tunnepuolen häiriö ja masennus. Hän siis tarvitsee vieläkin konkreettisempaa apua kaikissa arjen toiminnoissa koulunkäynnin lisäksi, suurin osa asioista jää tekemättä, jos et ole läsnä ja neuvomassa, joka päivä, samat asiat uudelleen. Pesut hän osaa suorittaa itse. Hän siis on se toinen erityislapsemme.

Kolmas lapsemme (minun biologinen esikoinen) on se ensimmäinen erityislapsemme, jolla on diagnosoitu cp-vamma, älyllinen kehitysvamma, ADHD, epilepsia, hahmotushäiriö ja aistiyliherkkyys. Lisäksi hänellä on aracnoidaali cysta aivoissa, joka on shuntattu. Hän siis on tarvinnut aikuista aina jokapäiväisessä arjen toiminnoissa selviytyäkseen. Silti hän kävelee itse (cp-vamma on lievä), hän puhuu ja hänen kanssaan voi kommunikoida. Hän on murkkuiässä, joka vaikeuttaa välillä kovastikin arkea, sillä hänen kehitysvammansa aiheuttaa hänelle päänvaivaa. Ovet paukkuu ja paljon meidän perheessä. Aamut ovat yhtä helvettiä, sillä silloin ADHD-lääkitys ei ole kohillaan vaan vasta muutaman tunnin päästä heräämisen jälkeen kun se on alkanut vaikuttaa.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun olen aamuvuoroissa mieheni kanssa, on kotona aamuisin maailmanlaajuinen sota ja meteli kun yksi riehuu ( tosin yleensä hyvällä tuulella, aamuisen hän on aina erittäin vauhdikas ja hyväntuulinen, ilkikurinenkin mutta hyväntuulinen) mutta kun toinen erityislapsi ei voi sietää hänen vallatonta koheltamistaan vaan hermostuu aistiyliherkkyytensä vuoksi niin siitä syntyy riita ja sota. Vanhin yrittää pitää paletin kasassa siihen asti kun koulut alkaa ja hyvin on raukka siihen pysynytkin, ei ole helppoa olla sisarena perheessä, jossa on erityislapsia. ( Tosin samanlaisessa tilanteessa minäkin olen kasvanut, veljeni kun on keskivaikeasti kehitysvammainen, ja kai minusta kohtalaisen normaali aikuinen tuli).

Neljäs poikamme on puolestaan ylitunnollinen, mikä ei sekään ole hyvä asia. Hän toimeutuu mahtavasti verrattuna näihin kolmeen muuhun poikaan. Hän tekee läksynsä tunnollisesti ja tuo kotiin kokeita, joissa lähes poikkeuksetta koe-arvosana on 9. Mua niin surettaa ja sydäntä rastaa kun hän on niin tunnollinen. Ja jos joku miettii, että kai minä olen muistanut häntäkin huomioida niin todella olen, hän on lapsistamme se ainoa, joka todella tulee omaehtoisesti halaamaan ja suukottelemaan, hakee läheisyyttä ja kainaloa ja sitä hän saa. Olen myös muistanut sanoa hänelle kuinka hieno poika hän on, ja olen muistuttanut, että elämä ei ole pelkkää koulunkäyntiä, olen iloinen siltikin vaikkei hän 9 numeroa saisikaan. Liekkö hän sitten vain on luonteeltaan tuollainen.

Meidän pojilla on myös harrastuksia, joten tämä elämä ei pyöri vain koulun ympärillä. Thank god. Salibandy on tervetullut vaihtelu poikiemme arkeen.

Mutta mutta, se mikä tästä elämästämme tekee haasteellisen ja se mihin minä alan olemaan jo todella uupunut, on se, että pakon sanelemana joudun pyörittämään tätä arkea aika paljon yksin. Me ei olla synnytty kultalusikka suussa, joten ei myöskään päästä helpolla taloudellisesti. AMK- tutkinto ei ikävä kyllä pelasta taloudelliselta ahdingolta tässä niin rakkaassa suomen maassamme. Minun on oltava töissä ja mieheni on oltava töissä. Tosin minä olen voinut lyhentää viikkotyötunteja, jotta voisin olla enemmän läsnä kotona lapsille, mutta mies joutuu sitten senkin edestä tekemään pitkää päivää muualla paikkakunnalla. Jumalauta, että mä olen väsynyt tähän. Kotiapua ei tietenkään heru, ja jos emme lastemme kanssa pärjää niin lastensuojelu astuu kuvioihin ja lapset sijoitetaan muualle. Vittu, että mua itkettää taas tämä kaikki paska.

Tätä tilannetta ei myöskään helpota se, että mies pelkää mun lakanneen rakastamasta häntä ja tästä meille kehittyy ajanmyötä riita.. viimeyönä mietin todella, että rakastanko.. Tajusin, että tällä hetkellä en tiedä miten rakastaa, jos hän kysyisi haluanko erota niin vastaus olisi EN, en osaisi kuvitellakaan eläväni ilman häntä, joten kai minä silloin rakastan, mutta nyt vain en osaa ja kykene sitä näyttämään, olen liian väsynyt siihen. Koen olevani täysin tyhjä, kaikkensa antanut ja sekään ei riitä.

Ymmärrän sen, että molemmat olemme väsyneitä ja ahdistuneita tilanteeseen kun lapset tarvitsee astetta enemmän tukea kuin normaali samanikäinen ja meillä nuita tukeatarvitsevia nyt sattuu olemaan enemmän kuin yksi. Tämän päälle on kaikenmaailman sairaalakäyntejä, tutkimusjaksoja ja terapioita, jotka niinikään kuormittaa meidän arkea. Mä niin haluaisin haistattaa paskat kaikille niille, jotka märisee turhista asioista.. vittu kun kynsi katkee niin elämä loppuu. Olen kohdannut elämäni aikana niin monta idioottia, ettei kovin moni osaa kuvitellakaan. Parhaimpia kohtaamisia ovat olleet ne akateemisesti kouluttautuneet ihmiset, jotka ovat kahvipöydässä inhoten puhuneet vammaisista ihmisistä. Jumalauta, että silloin on tehnyt mieli antaa bitchlap niille suoraan kuontaloon... ja olen toivonut heidän elämään helvetillisiä vastoinkäymisiä, jotta putoaisivat sielä pilvilinnoistaan.

Sydäntä raastaa, mun jaksaminen on äärirajoilla.. mä olen pelkkä tyhjä kuori.

- känkkäränkkä -

Minä satun olemaan yksi haasteellisimmista naisista, mitä maa päällään kantaa.. minun puolisona ei ole todellakaan helppo olla. Jos en pimahda mitä eriskummallisimmista asioista niin sitten vatvon mielessäni skenaarioita mahdollisesti perseelleen menevistä asioista, jotka siis SAATTAVAT tapahtua.. Niin, sellainen minä olen.

Hyvänä esimerkkinä voinen mainita, että meidän vanhin lapsista pääsee ensikesänä ripiltä. Mitä se siis tarkoittaa.. no sehän tarkoittaa minun menetettyjä yöunia jo tässä vaiheessa. Juups. Näin on. Olen siis alkanut jo stressaamaan ensi kesää. Olen tupissut ja marmattanut miehelleni seuraavaa: Voi luoja kun tuo meidän takapiha on pahassa siivossa ( autotallin rakentaminen pahasti kesken), terassille kyllä pitäis saada se katos ja aita valmiiksi, ennen niitä juhlia, mihin me muuten saadaan kaikki vieraat mahdutettua kun niitä tulee ainakin satatuhatta (joo kiukuttelen kuin lapsi), mä en millään jaksa siivota tätä huushollia säädylliseen kuntoon, ku tulee sellaisiakin vieraita, joita ei hirveesti tunne ( lapsen biologisen äidin puolelta), en minä jaksa leipoo ja miten edes osaan leipoo oikeaa määrää suolasta ja leivonnaisia eikä meillä ole varaa tilata pitopalvelusta... tuo terassi kyllä pitäs saada valmiiksi, mistähän me siihen rahat vedetään.. ja tuo autotalli.. eihän tänne nyt ketään voi kutsua saatana ku tää on ku sikolätti koko maatilkku perkele... Lähinnä siis olen asioita käynyt itsekseni läpi, syyllistämättä ketään.. itseni kanssa taistelen sitä paniikkia ja ahdistusta vastaan, mikä minulla siis SAATTAA olla edessä ensi kesänä.. voihan se toki mennä mahdottoman hyvin koko päivä, mutta kun minä olen minä.. Luoja armahda miestäni kun hän joutuu kestämään tätä.

Noh, mitä teki ja tekee mieheni kun joutuu, lähes päivittäin, (mutta ei onneksi sentään) kuulemaan minun ahdistusvuodatuksiani ( joita siis teen oikeastaan ohi mennen mattoja suoristaessani) .. noh, hän lähti eräänä päivänä rauta-kauppaan ja osti terassinkatosta varten rakennusvärmeet.. niin se aloitti katoksen rakentamisen... Miehet on helppoja, tai heidän ajatusmaailmansa on helppo. Voi kun itsekin omistaisi tuollaisen tyylin toimia ja ajatella. On se ihana. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä, kuinka mahtava mies se on. Ainakin katos ja terassi on valmis ensikesän rippijulia varten.. Mutta itseni tuntien vielä kerkeän hyyyvin paljon keksiä uusia ahdistuksen kohteita ennen kuin juhlat ovat edes käsillä.

No tämä äitiys sitten.. mä olen paska äiti ja isolla P:llä. En kertakaikkiaan ole aamuihmisiä ja se sitten kostautuu lapsiparoille. Olen paska, tiedän. Ärähtelen aamuisin ja kiukuttelen kuin pikkukakara. Ja minulle on vielä suotu tuollainen ihana ADHD-apina, jolla ei TODELLAKAAN ole aamuisin lääkitys kohdillaan ja vauhti on sen mukainen. No mitä minä teen, aikuinen ihminen.. tietenkin haukun lastani idiootiksi kun en jaksa katsella ja kuunnella sen toheltamista, tietenkin.. Eikö kaikki kunnolliset äidit tee niin?? Ja jälleen suustani on päässyt sammakko, jota en saa vedettyä takaisin... ihan mahtavaa.. Jumaliste ku mä ansaitsisin maailman parhaan äidin kruunun päähäni, osaan mä sen verran hyvin toimia aikuismaisesti ja kärsivällisesti. Juu. Näissä tunnelmissa lapsi lähti kouluun ja minä töihin.. ( ette usko saatana kuinka syyllisyys voikaan ahdistaa sydäntä niin paljon).

Illalla lapsi lähetti viestin mulle töihin  (pitkä päivä töissä) : Hei katala vanhempani, joka minua silloin tällöin idjootiksi nimittää vaikkei sitä itse tarkoitakaan, Hyvää yötä ( ja paljon suukkoja viestin perässä).. Niin mitäpä tästä enempää, mietin vain kovasti, että kumpi meistä olikaan se vammainen lapsi, minä vaiko tuo viestin lähettäjä?? Ei tarvitse kauan miettiä.

Minä heti viestiin vastaamaan: Voi hyvää yötä äidin rakas ja anteeksi kun tämä katala äiti on ollut niin ilkeä ja haukkunut sinua idiootiksi. En sitä tarkoita. Rakastan sinua... Lapsen mukaan asia on nyt sovittu ja unohdettu, anteeksi annettu, mutta minä en unohda, en koskaan, jälleen tämä itselleen anteeksi antaminen on aivan liian iso asia purtavaksi.

Lapset, he osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää ja hämmentää. Ei voi kuin ihmetellä sitä ajatuksen juoksua, mikä heidän pääkoppassaan on ja vieläpä heidän, jotka kehitysvammaiseksi ovat diagnosoituneet. Joskus ihmettelen kovasti tämän maailman arvojärjestystä ja määritelmää älykkyydestä ja vammaisuudesta.

Tämä lapsi, joka kykeni laittamaan minulle noin fiksun, aidon ja rehellisen viestin, kykeni kohtaamaan haukkujansa selkä suorassa, on diagnosoitu normimittapuun mukaan älyllisesti kehitysvammaiseksi. Mihin kategoriaan se sitten minut laittaa?? Jos minä, äiti-ihminen, joka pitäisi olla normiälykäs, ei kyennyt ensimmäisenä nöyrtymään ja kohtaamaan lasta ja pyytämään anteeksi ennen kuin lapsi tuli puolitiehen vastaan, niin mihin kategoriaan minä siis todella kuulun?? En ainakaan niihin älykkäisiin.

Onko matemaattinen lahjakkuus todella tässä maailmassa se ainoa älykkyyden mitta? Peräänkuulutan kyllä todella tunneälyn nostamista tulevaisuudessa enemmän matemaattisten taitojen yläpuolelle. Tunneälyllä sitä todellista älykkyyttä mitataan!!!

- Känkkäränkkä häpeää nurkassaan omaa tyhmyyttään ja sietämättömyyttään -

ps. anteeksi rakkaat (mieheni ja lapset) että olen aika ajoin todella vaikea tapaus, RAKASTAN TEITÄ

Keskustelemalla keskustelin lääkärin kanssa pelostani aloittaa masennuslääkkeen syöminen kun pelkäsin niiden laittavan pönttöni sekaisin, pääni pehmeäksi, enkä sen jälkeen voi enää huolehtia lapsista. Lääkäri tähän vannomaan, että näin ei varmasti käy, mirtatsapiini on siitä hyvä lääke, että se antaa hyvät yöunet ja piristää päivällä. Nooh, kukapa ei lääkäriin luottaisi ja minähän päätin kokeilla. Se päivällä pirteänä oleminen houkutteli niin kovasti, toivoin saavani lisäpuhtia tähän olotilaani, mutta mitä vielä. Sen seurauksena nukuin vihdoin kuin tukki yöllä, taju kirjaimellisesti kankaalla, vihreämmillä pelloilla mutta mutta... minä nukuin kuin pieni lapsi myös päivällä, käytännössä nukuin klo.22-19, kutakuinkin aina seuraavan päivän iltana klo.20 aikaan koin olevani jälleen normaali oma itseni ja klo.21 olisi pitänyt ottaa jo seuraava nappi. Muutaman päivän kokeilin sillä ajatuksella, että jospa se vaan ne ensimmäiset päivät olivat rankimmat, vaan ei.. nukkumiselle ei tullut loppua ja päivällä hereillä pysyminen ja toimiminen tuntui ylitsepääsemättömältä.. joten päätin nakata napit helevettiin.. nyt loppu tää höpötys tästä masennuksesta saatana, eihän nyt kukaan suurperheen äiti, jonka mies tekee helvetin pitkää päivää voi olla päivästä toiseen kännissä ja sammua mitä eriskummallisimpiin paikkoihin ja mitä eriskummallisimpiin asentoihin ( kuten kuola valuen aamukahvipöydässä naama tietokoneessa kiinni) joku tolkku tähänkin hommaan on tultava.

Tänään minulla sitten oli se ensimmäinen työterveyspsykologi -aika tähän masennukseen ja aikaa on kulunut sen kolme viikkoa diagnoosin saamisesta. Menin vastaanotolle taisteluasenteella. Istuin alas ja kun psykologi kysyi sen kaikkien tunteman koomisen kysymyksen; Miltä sinusta tänään tuntuu? Niin johan repesin.. sen jälkeen seurasi voimakastahtoinen monologi minun tuntemuksista ja kriittisestä asenteestani masennusta kohtaan. Kerroin loukkaantuneeni siitä,  ettei viitsitä tehdä tarkkaa anamneesia vaan 5min. vastaanoton jälkeen annetaan masennus-diagnoosi ja resepti kouraan. Ja toisen kerran loukkaannuin kun menin lääkärin vastaanotolle kuulemaan verikoevastauksista, jotka hän unohti kertoa kun oli antamassa toisenlaista lääkereseptiä ja palatessani takaisin kysymään vastaukset sanotaan ylimalkaan niiden olevan täysin ( huom. sana täysin) normaalit. Tällöin minulla heräsi se viimeinenkin epäilys asiaan ja kävin tulostuttamassa verikoevastaukseni vastaanottovirkailijalla, josta sitten huomasinkin TSH-arvoni kohonneen rajusti... varasin ajan sisätautilääkärille.. viikon päästä sis.lääkäri soitti ja totesi hänkin minun veriarvojen olevan täysin normaalit (viitearvojen sisällä kun vielä nippanappa olivat) ja olen vain nyt niin masentunut, että se masennus pitää hoitaa. VOI PERKELE!!!

Niin, tätä se psykologi kuunteli rauhallisen tyyneenä ja totesi sitten, suunvuoron saatuaan, että; Et sinä minusta kyllä nyt vakavan masentuneelta vaikuta. NIINPÄ! Sitähän minä olen koko ajan yrittänyt tolkuttaa nuille saatanan lääkäreille.

Siitähän myö sitten ruvettiin porisemaan ja laskin puolustustani hieman, tehtiin myös uusi masennustesti, josta lopputulokseksi tuli mielialan lasku. NO TÄMÄHÄN NYT KUULOSTAA SELKEÄSTI JÄRKEVÄMMÄLTÄ. Puolitoista tuntia siinä poristiin ja lopuksi hän kysyikin, että ymmärränkö yhtään kuinka raskas ja uuvuttava arki minulla on? Ai ymmärränkö, mitä mun pitäs ymmärtää, mun arki on sitä mitä se on, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Hän kysyi myös, että mitä toivoisin arjessa muuttuvan niin, ettei se olisi niin haasteellinen? Suora vastaus: Ukko olisi enemmän kotona ja minä saisin nukkua ja näistä toinen on ehkä aidosti toteutettavissa. Minkä helvetti me sille voidaan, ettei olla synnytty kultalusikka suussa ja meidän (enimmäkseen miehen) on tehtävä helvetin pitkää päivää ja hanttihommia pysyäksemme leivässä. Mieheni on oltava töissä ja minun on pyöritettävä se arki, hoidettava lasten lääkärikäynnit, terapian aloitukset, kelalle soitot, kaikkien lasten läksyjen tarkistus jne (en edes jaksa oikeasti selittää tässä meidän arkea, tosin psykologille ihme kyllä juttelin aika yksityiskohtaisestikin)... No joo, onhan mulla nyt vähän hommaa, mutta muusta en edes tiedä.. kyllähän mulla on niin paljon ressiä, että ei ihmekkään kun kuontalo harmaantuu ennen aikojaan. Mutta kun en ole ainakaan pelkästään masentunut jumaliste soikoon. Mun tuhanelle oireelle on looginen selitys siinä, että se fucking TSH-arvo on noussut, mutta miksi helvetissä ne lääkärit ei sitä näe. Noh, se psykologi oli ihan mun puolella ( tottakai ) ja sanoi, ettei masennus nyt kyllä selitä kaikkea ja kuulostaisi siltä että taustalla on myös jotain muuta kuin mielialan lasku, joten huomenna menen sitten lääkärin juttusille ja aloitan jälleen alusta. Taisteluasenteella perkele.

Torstai on siis toivoa täynnä, jos psykologikin sanoo, etten nyt keskivaikeasti masentuneelta vaikuta ja masennustestikin puhuu puolestani, niin en minä sitten luultavastikaan ole hulluksi tulossa. Ja jumalauta, kyllähän nyt jonkun lääkärin on kuunneltava, vai?

- känkkäränkkä -

Olen saikulla jumalattoman uupumuksen vuoksi, koen olevani henkisesti ihan loppu ja joudun ponnistelemaan kaikissa normaaleissa arkiaskareissa. Ruoanteko, pyykkäys jne.. toki teen vain sen, mikä on pakollista ja vähemmän kiirelliset olen siirtänyt tuonnemaksi. Päivät ovat vaihtelevia, on hyviä päiviä, joilloin jaksan lähes normaalisti touhuta ja on päiviä, jolloin pelkkä ruoanteko tuntuu ylitsepääsemättömältä ( joo ehkä mulla tosiaan on myös keskivaikea masennus tämän kilpirauhasen vajaatoiminnan lisäksi )..

Mutta siis, se mikä mua niin itkettää, väsyttää ja vituttaa on se, että aivan yhtäkkiä miehestä on kuoriutunut mustasukkainen paskiainen. Hän loukkaantuu, jos en ole kotona häntä vastaanottamassa kun hän palaa töistä kotiin. Niin, olen kahtena iltana ollut naapurissa istumassa klo.19 aikaan kun mies on tullut töistä kotiin. Molempina iltoina tulin kotiin klo.19.30 aikaan kun mies ilmoitti olevansa kotona. Tästä olemme saaneet ilmiriidan aikaiseksi.. syytöksiä syytösten perään.. miksi en huomioi häntä, kylläpä oli tyly tulla kotiin kun vaimoa ei näy mailla eikä halmeilla.. ymmärränkö yhtään miltä hänestä tuntuu kun saa pelätä kotiin tuloa; ei tiedä onko vaimo kotona ja jos on niin millä tuulella.. eikä saa enää huomioita ( lue: seksiä)... niin.. tätä vuodatusta hetken kuunneltuani, RÄJÄHDIN... huusin kurkkusuorana ja suolsin suustani mitä eriskummallisimpia sanoja, ymmärtämättä itsekään välillä mitä puhuin.. mutta kokonaisuutenaan väsyin kuuntelemaan syytöksiä ja pauhasin lähteväni helvettiin oman tuskani kanssa.. siinäpähän sitten harjoittelee yksinhuoltajana olemista ja kaikkien asioiden järjestelemistä ja organisointia oman työn ja lastemme lääkärireissujen välillä... eipähän tarvitse ahdistua enempää minun ahdistuksestani ja pahastaolostani, ei myöskään tarvitse pelätä kotiin tuloa kun se on rauhallisuuden tyyssija lähdettyäni.. eikä myöskään tartvitse senkoommin "ruinata" huomiota.

Nukuin yön sohvalla, mies makuuhuoneessa ja hän lähti aamulla töihin väsyneillä silmillä. Päivän aikana pyysin lapsilta anteeksi meidän lapsellista riitaa, jonka he varmasti kuulivat viimeyönä. Istutin pöydän ääreen ja kerroin heille olotilastani ja lääkitystä vasta titraillaan. Minun ahdistuksentunteet eivät johdu teistä lapsista, eikä miehestäkään, aikuisilla vain joskus läikkyy pahasti yli äyräiden, varsinkin kun ihminen pääsee todella uupumaan.

Päivällä mieheltä alkoi tulla viestejä: Heips, siitä yöllisestä vielä pikkasen. Heti alkuun, ANTEEKSI. Mulle sattui vain väsynyt ilta ja sellainen yleinen vitutus/turhautuminen, pelko tulevaisuudesta, miten ne lääkkeet vaikuttaa sinuun, oma ymmärtämättömyys kyseisestä sairaudesta. Tiedän kyllä, et ei sulla ole helppoa tällä hetkellä ja monena olet saanut olla, monta asiaa olet hoitanut. Voitko antaa anteeksi mulle?

vastaus: En voi, Mä en ota kontolleni vielä sinunkin vitutuksen ja ahdistuksen tunteita, mulla ei riitä resurssit niitä kantamaan. Minä koitan kantaa omani ja lasten huolet ja pelot.

Joo, TODELLA lapsellisesti vastattu.. mutta yöllinen riita ja syytökset poltteli vielä rinnassa sen verran paljon, että mietin rakastanko sittenkään vielä???

Ei ole helppoa kummallakaan ja tottakai minä sen ymmärsin myöhemmin (tai kai ymmärsin sen aikaisemminkin, mutta ego ei antanut myöten tunnustaa myös omaa tyhmyyttään) . Miksi se niin usein menee siihen pisteeseen, että ego sanelee sen, miten käyttäydyt vaikka järki käskisi toisin. Riidat eivät ole koskaan helppoja ja anteeksi pyytäminen on vieläkin vaikeampaa. OPETUS: Jos toinen osapuoli tulee vastaan ja pyytää OIKEASTI, vilpittömästi, anteeksi. NIIN ANTAKAA!!! Älkää helvetti soikoon kääntäkö puukkoa haavassa ja vastatko siten, miten minä idiootti vastasin. Tottakai myöhemmin pyysin itsekin anteeksi ja annoin anteeksi, itselleni en vielä.. se vaatii enemmän prosessointia. Ei ole helppoa elää uupumuksen kanssa, eikä todellakaan ole helppoa elää uupuneen puolisona. Se vaatii tahdonvoimaa molemmilta, ja paljon.

Niin että rakastanko sittenkään?? RAKASTAN JA PALJON!!! Niin myötä- kuin vastamäessä vai miten se meni. Olen kiitollinen miehelleni, että hän sentään yrittää, niin minäkin teen. Toivottavasti koittaa vielä se seesteisempi tulevaisuus.

- uupunut känkkäränkkä -

Niin, olemme ukkorakkaan kanssa toivoneet ja yrittäneet saada lasta kauan, mutta aina on saanut pettyä... mutta mutta.. kaiken tämän perseelleen menneen kesän aikana, nyt sitten, kuukautiset päättivät odotuttaa itseään kaksi viikkoa, KAKSI VIIKKOA saatana.. miten voit olla jo toivomatta tuossa ajassa? Kunnes ne sitten päättivät alkaa tänään. Niinpä niin, Elämä on.. vittu.. Väkisinkin herää hieman epäilys tuon meidän Yläkerran Herran huumorintajusta.. on se aika härsiä perkele, täytyy myöntää.

Nooh, kaiken tämän sekoilun ja hulluuden partaalla olemisen takana on kuin onkin (mitä luultavimmin) somaattinen ongelma. Kilpirauhasen vajaatoiminta. Mun TSH arvo on puolessa vuodessa kohonnut 0,89 -> 3,87. Tosin minun työterveyslääkärin mukaan arvo on normaali ja minun on vain hyväksyttävä se tosiasia että minulla on keskivaikea masennus eikä kilpirauhasen vajaatoiminta. No johan on perkele. Minähän EN VAIN TYYDY siihen, että mulla on masennus. Jos minulla olisi oikeasti keskivaikea masennus, niin jaksaisinko TODELLA kirjoitella blogia ja vuodattaa paskaa olotilaani!?! EN!!! Oikeasti syvän masennuksen vuosia sitten sairastaneena, tiedän tasan tarkkaan mistä puhun. Silloin ei todellakaan istuskella koneen ääressä kirjoittelemassa vaan taistellaan sitä pusertavaa voimaa vastaan, joka pakottaa sinut olemaan sängynpohjalla pääsemättä sieltä ylös. Tuntematta mitään muuta kuin tuskaista tyhjyyttä rinnassa.. sitä se on, olla oikeasti masentunut.. silloin ei todellakaan toivota yhtään mitään, kun toivoa ei kertakaikkiaan ole.

Minähän EN anna periksi, olen tottunut olemaan se helvetin vaikea äiti kun olen taistellut lapseni puolesta, minä todellakin pystyn vastaanottamaan sen helvetin vaikean asiakkaan/potilaan tittelin kun kyse on minun hyvinvoinnista ja oikeasta hoidosta. Minähän EN siis TYYDY olemaan keskivaikeasti masentunut vaan oireeni johtuvat kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Se selittäisi myös lapsettomuuden, kuukautiskierron häiriöt, ylipainon, muistamattomuuden ja hajamielisyyden ja sen hulluuden partaalla olevan tunteen kun et saatana muista mitään yhtään mistään ja sen, kun toljotat tyhjyyteen muistamatta miksi sinne toljotat ja seisot tumput suorina idiootin näköisenä kaupassa, muistamatta mitä varten sinne menit. Jos olisin "vain" masentunut, minä en edes olisi siellä kaupassa perkele.

Niin, että ootahan vain Yläkerran Herra, vielä minä sinulle näytän ja selviän tästä kaikesta paskasta mitä jaksat aika ajoin niskaani kaataa.. Olen selvinnyt syvästä masennuksesta, lapseni sairauksista, olen omasta mielestäni kasvattanut lapseni hyvin ja tukenut vammaistani kantamaan itsensä saatanan hyvin, olen selvinnyt helvetillisestä avioerosta ja uuden liiton riidoista ( miehelleni helvetin suuri kiitos siitä, että on jaksanut ymmärtää oikkujani, jotka muuten myös voivat liittyä kilpirauhasen vajaatoimintaan), olen selvinnyt joka kuukausi pettymyksistä kun kuukautiset alkoivat sittenkin ( vaikka kuinka sinä, yläkerran Herra, olet yrittänyt leikkiä kustannuksellani ja antanut turhaa toivoa) Joten, Miksi En Selviäsi myös tästäkin kesästä ja saisin vielä oireisiini oikeanlaisen hoidon... olkoon sitten vaikka kuinka keskivaikea masennus, mutta on minulla sen lisäksi jumalauta somaattinenkin ongelma ja siihen on puututtava, piste.

- ahdistunut ja kiukkuinen, mutta ei masentunut känkkäränkkä -