Miten haastavaa onkaan olla vanhempi, varsinkin vammaisen lapsen vanhempi. Tämä tunteiden kirjo ja johdonmukaisuuden sietämätön keveys on kyllä jotain aivan muuta kuin helppoa. Toisaalta minua repii suuntaan antaa periksi vammaiselleni ja toisaalta järki sanoo, että samat rajat ja johdonmukaisuus se on säilytettävä kuin muillakin lapsilla. Niinhän se on, mutta kun vammaiseni vastaakin minulle jossain asiassa odottamattomalla tavalla, niin sydämeni valtaa jumalaton riemu ja ylpeys siitä, että hän ymmärtää asioita oikeasti, jolloin tunne tulee peliin ja tekisi niiiin mieli antaa periksi ja sanoa, että no ei se haittaakaan mitä teit kun sun vastaus oli jotain aivan uskomatonta. Niin.. johdonmukaisuuden sietämätön keveys. Vanhemmuuden sietämätön vaikeus.

Lapseni ei toki ole vaikeasti vammainen, hän ”omistaa vain” cp-vamman, epilepsian, ADHD:n (mikä on muuten melko julma liitännäissairaus liikuntarajoitteiselle lapselle, sen tietää, että kolhuja tulee kun raajat eivät toimi niin kuin mieli haluaisi ja mielihän adhd-lapsella haluaa tuhat ja sata asiaa yhtä aikaa), lisäksi hänellä on lievä älyllinen kehitysvamma, joka näkyy erinäisissä arkipäivän toiminnoissa siten, että apua hän tarvitsee milloin missäkin ja sitten vielä shuntin (suomennettuna viemäriletkusto aivoista vatsaonteloon, joka ohjaa ylimääräistä aivoselkäydinnestettä ns. pillin avulla vatsaonteloon, jotta aivopaineet ei nousisi). No siis, vasta tämän vuoden puolella vammaisellani on tullut lisää rohkeutta ja itseluottamusta liikkua ilman sisaruksia kodin ulkopuolella (hänen cp-vammansa on siis sitä luokkaa, että jalkatuilla pärjää ja pyörällä pääsee :) ) niinpä hän on saanut vihdoin ja viimein haalittua ympärille myös kavereita, mikä on enemmän kuin lottovoitto. ( Kukaan ei voi edes ymmärtää sitä pelkoa ja tuskaa, jota olen kokenut tämän lapseni kohdalla sen asian suhteen, että saako hän koskaan ystäviä, tuleeko hän koskaan olemaan hyväksytty muuallakin kuin kotona). No pelkoni on ollut turhaa, ystäviä on ja onneksi vammaiseni on niin sosiaalinen ja vahva poika, ettei mitään rajaa. (Joskus ehkä hieman liiankin vahvapersoonainen).

Kuten tänään sain todeta jälleen hänen vahvan ja aina niin yllättävän persoonansa. Poika on vihdoin saanut oman facen ( olen tiukka natsiäiti, joka pitää tiukasti kiinni facebookin ikärajasta ja sen saa vasta 13-vuotiaana, ei aikaisemmin) ja nyt hän sitten olettaa, että sinne faceenhan saa mennä missä haluaa ja milloin haluaa. EHEI! Vain kotona max 1h kerrallaan/päivä. Noh, hän jäi kiinni facen käytöstä kaverin luona ja nyt olen ärsyttävä paska äiti kun komensin pojan kotiin. Joo saanko minä nyt hieman puolustaa itseäni tässä natsiudessa. vammaiseni on sentään sen verran vedätettävissä, että en halua hänen tekevän mitään sellaista painostuksen alaisena, mitä hän ei ymmärrä tai halua tehdä, joten joo siksi olen ärsyttävä paska natsiäiti kun olen niin tiukka. Edellisen lisäksi toinen opetus tässä pojalleni on se, että on epäkohteliasta mennä kaverille kylään ja sitten käyttää hänen koneettaan huomioimatta ollenkaan kaveria ja kolmas opetus on se, että äidillehän ei ryttyillä. Minä olen säännöt laatinut ja niistä pidetään kiinni, vaikka kuinka kissanpennun silmillä katsoo, suu ihananasti mutrulla ja pyydetään anteeksi niin sydäntä raastavan suloisella äänellä ja katsotaan samalla niillä viattomilla silmillä ja sanotaan: ”Äiti mä ihan oikeasti unohdin sen, ettei muualla saa olla facessa, saanhan anteeksi”. Niin. Miettikääpä omalle kohdalle miltä tuntuu. Yritäpä siinä sitten olla johdonmukainen ja sitten kun olet, niin olet ärsyttävä natsiäiti. Juu, osaa se minun 13v vammaisenikin olla esimurkku vaikka kuinka onkin vammainen. Kuulkaas kansalaiset nää ihanat mussukamme osaa näytellä ja vieläpä pirun hyvin :D .

• Känkkäränkkä natsiäiti kuittaa -