Juu ei ole helppoa ei. Olla näin monen lapsen vanhempi ja vielä pitäisi jaksaa ja muistaa olla puolisokin. Olen ollut onnekas kun olen löytänyt herttaisen ja hellyydenkipeän miehen, juu. Hän ei ole tyypillisin suomalaismies, ei ollenkaan. Hän pyykkää, siivoa, tekee järjettömän hyvää ruokaa ja .. kaipaa vaimoaan kainaloon, vähän väliä. Siinä suhteessa aivan ihanteellinen mies... mutta..

Asiat mutkistuvat, jos minä en ole antanut hänelle aikaa siinä mittakaavassa kun hän olisi tarvinnut. Tokihan minulla ei ole sitä kristallipalloa, josta näkisin kuinka paljon milloinkin mieheni kaipaa huomioita ja läheisyyttäni. Annan aikaa sen verran kuin pystyn ja kykenen, siitä huomioista kun kilpailee kuusi muutakin ihmistainta.

Itseni mielestä olen tyytyväinen meidän arkeen, se sujuu kohtuu mallikkaasti.. jos ei huomioida sitä, että poikalapset unohtelevat lähes kaiken,, läksyt, kokeet, harkat.. jos minä en muista, niin ei muista kukaan mukaan... ja joskus se vaan niin helvetisti vituttaa ja väsyttää.. kaikki on minun pääkoppani varassa. Voitte vain kuvitella, miltä se tuntuu kun kaikkesi yrität eikä mitään tapahdu. Olen tehnyt viikkojärjestyksen jokaiselle, olen laittanut taulukkoon kaikkien lasten kokeet päivineen ja koealueineen (ja se helvetin taulukko on keittiön kaapin ovessa, kaikkien nähtävillä, todella helppo tarkistaa) ja olen laittanut harkka ajat ylös ja näkyvästi esille.. mutta, huomioidaanko näitä.. EI. Huomioidaanko kun minä mainitsen asioista joka päivä, JOO. Ja vastaus on aina: Ai niin, en oo muistanu/tienny...... VOI VITTUUUU... en oo muistanu tai tienny.... Mä repiän raivosta.. Mut siis silti, suurimaksi osaksi olen onnellinen tässä arjessa.

Päivät siis kuluu lähes samaa rataa joka päivä, tulet töistä kotiin.. muistutat läksyistä ( joita penskat olisivat kerenneet tehdä jo kolmatta tuntia, jos olisivat muistaneet aloittaa heti koulun jälkeen, vaan ei), tarkista läksyt (meidän erityislapsilta ne on tarkistettava joka kerta, ja lähestulkoon opetettava, joka kerta, uudelleen, matematiikan helpotkin laskut, kun aivokapasiteetti ei niitä pysty vastaanottamaan ja eilisen opit ovat unohtuneet), teet ruoan, siivoat jäljet (vain pakolliset) ja olet tämän kaiken jälkeen ihan poikki.

Ukko tulee töistä kotiin, joka päivä, klo.19. Lapset alkaa iltapalalle, iltapesulle ja sänkyyn. Ja sitten se alkaa, ukon marmatus siitä, kun en ole koko sen aikana huomionut häntä kun hän on tullut töistä kotiin. VOI PERKELE sanon minä.

Pidemmällä tähtäimellä tämä syö naista ja pirusti. Seksitön elämä siis jatkukoon. Ei hirveästi tee mieli enää antaa hellyyttä ja seksiä kun asenne on syyllistävä, kyllä se niin vaan on että ne viimeisetkin halut lähtee kuin naton ohjus.

Ukko reagoi huomiottajäämiseen turhautumalla ja purkaa pahantuulisuutensa lapsia komentamalla. Eilen se meni yli. Hän huusi kuin mielipuoli teinille koulun laiminlyömisestä, huudon syy oli sinäänsä kyllä täysin aiheellinen, mutta reaktion määrä ja laatu täysin yliampuva. Siinä karjui lapsi ja isä toisilleen ja lopuksi minä ukolle. Soppa oli valmis. Moninaisen vaiheen jälkeen, lopputulos toki oli se, että isä ja poika saivat sovittua riitansa. Mutta mulla oli vaikea unohtaa sitä mitä näin ja kuulin. Aikuinen mies ja anteeksi pyytäminen sekä oman virheen myöntäminen on niin kova pala.

Tästäkös se illalla jälleen meille keskustelun aiheen pongautti esille.

Hän koki, että minun riittämätön huomionanto tekee hänestä vihaisen ja ahdistuneen (tämäkö ei sitten ollut millään lailla syytös, vai) Minä sanoin, että minun tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät saisi vaikuttaa niin suuresti hänen olotilaansa, että sitä pitää raivota lapsille. Kerroin myös kuinka se, että hän ei enää hymyile eikä naura lasten kanssa vaikuttaa minuun myös kielteisesti... minun tunteet ovat vähentyneet, koska hän on aina pahantuullisen näköinen ja koko ajan vaativa, niin minua kuin lapsiaankin kohtaan. Koskaan ei hänen suustaan kuule aitoa innostusta jos pojilla on mennyt koulussa hyvin. Sitäkö miestä minun pitäisi rakastaa ja helliä??? Sanoin, että kaipaan sitä entistä miestä, joka oli aidosti läsnä lapsilleen ja aidosti välitti.. nauroi ja leikki, eikä vaatinut niin paljon. Sitä miestä minä rakastan edelleen, en tuota haamua, joka hän nyt on.

Mies loukkaantui ja suuttui. Hänen mielestään nakkasin kaiken, koko maailman paskat hänen niskaansa, syytin häntä kaikesta ja minussa ei kuulemma ole muka ikinä mitään vikaa. Tätä keskustelua jatkui pitkään... kertaakaan toisillemme emme karjuneet.. lopputulos oli se, että mies itki ja pelkäsi meidän eroavan. Olin rehellinen ja sanoin harkinneeni sitäkin vaihtoehtoa joskus, mutta nyt hänen oli otettava itseään niskasta kiinni ja oltava isä lapsilleen, ei tyrannisoiva diktaattori. Vain ja ainoastaan vain tämän muutoksen jälkeen, minun tunteeni voivat palata tulisempana takaisin. Hänen on löydettävä se rakkaus uudelleen lapsiaan kohtaan, mikä hänellä on aina ollut.

 

vanhempana ja puolisona ei ole aina helppoa olla

- Känkkäränkkä -