Olen niin lopen uupunut riitoihin, varsinkin jos ne saavat alkunsa helvetin typeristä asioista. En ymmärrä miten miehillä on niin saatanan vaikea myöntää rehellisesti miksi jokin asia ärsyttää tai myöntää ylipäätään sitä MIKÄ ärsyttää kun selvästi joku ärsyttää ja sitten nakellaan niskoja, puhutaan rumasti ja alentavasti.

 

Olen saikulla jumalattoman uupumuksen vuoksi, koen olevani henkisesti ihan loppu ja joudun ponnistelemaan kaikissa normaaleissa arkiaskareissa. Ruoanteko, pyykkäys jne.. toki teen vain sen, mikä on pakollista ja vähemmän kiirelliset olen siirtänyt tuonnemaksi. Päivät ovat vaihtelevia, on hyviä päiviä, joilloin jaksan lähes normaalisti touhuta ja on päiviä, jolloin pelkkä ruoanteko tuntuu ylitsepääsemättömältä ( joo ehkä mulla tosiaan on myös keskivaikea masennus tämän kilpirauhasen vajaatoiminnan lisäksi )..

Mutta siis, se mikä mua niin itkettää, väsyttää ja vituttaa on se, että aivan yhtäkkiä miehestä on kuoriutunut mustasukkainen paskiainen. Hän loukkaantuu, jos en ole kotona häntä vastaanottamassa kun hän palaa töistä kotiin. Niin, olen kahtena iltana ollut naapurissa istumassa klo.19 aikaan kun mies on tullut töistä kotiin. Molempina iltoina tulin kotiin klo.19.30 aikaan kun mies ilmoitti olevansa kotona. Tästä olemme saaneet ilmiriidan aikaiseksi.. syytöksiä syytösten perään.. miksi en huomioi häntä, kylläpä oli tyly tulla kotiin kun vaimoa ei näy mailla eikä halmeilla.. ymmärränkö yhtään miltä hänestä tuntuu kun saa pelätä kotiin tuloa; ei tiedä onko vaimo kotona ja jos on niin millä tuulella.. eikä saa enää huomioita ( lue: seksiä)... niin.. tätä vuodatusta hetken kuunneltuani, RÄJÄHDIN... huusin kurkkusuorana ja suolsin suustani mitä eriskummallisimpia sanoja, ymmärtämättä itsekään välillä mitä puhuin.. mutta kokonaisuutenaan väsyin kuuntelemaan syytöksiä ja pauhasin lähteväni helvettiin oman tuskani kanssa.. siinäpähän sitten harjoittelee yksinhuoltajana olemista ja kaikkien asioiden järjestelemistä ja organisointia oman työn ja lastemme lääkärireissujen välillä... eipähän tarvitse ahdistua enempää minun ahdistuksestani ja pahastaolostani, ei myöskään tarvitse pelätä kotiin tuloa kun se on rauhallisuuden tyyssija lähdettyäni.. eikä myöskään tartvitse senkoommin "ruinata" huomiota.

 

Nukuin yön sohvalla, mies makuuhuoneessa ja hän lähti aamulla töihin väsyneillä silmillä. Päivän aikana pyysin lapsilta anteeksi meidän lapsellista riitaa, jonka he varmasti kuulivat viimeyönä. Istutin pöydän ääreen ja kerroin heille olotilastani ja lääkitystä vasta titraillaan. Minun ahdistuksentunteet eivät johdu teistä lapsista, eikä miehestäkään, aikuisilla vain joskus läikkyy pahasti yli äyräiden, varsinkin kun ihminen pääsee todella uupumaan.

Päivällä mieheltä alkoi tulla viestejä: Heips, siitä yöllisestä vielä pikkasen. Heti alkuun, ANTEEKSI. Mulle sattui vain väsynyt ilta ja sellainen yleinen vitutus/turhautuminen, pelko tulevaisuudesta, miten ne lääkkeet vaikuttaa sinuun, oma ymmärtämättömyys kyseisestä sairaudesta. Tiedän kyllä, et ei sulla ole helppoa tällä hetkellä ja monena olet saanut olla, monta asiaa olet hoitanut. Voitko antaa anteeksi mulle?

vastaus: En voi, Mä en ota kontolleni vielä sinunkin vitutuksen ja ahdistuksen tunteita, mulla ei riitä resurssit niitä kantamaan. Minä koitan kantaa omani ja lasten huolet ja pelot.

 

Joo, TODELLA lapsellisesti vastattu.. mutta yöllinen riita ja syytökset poltteli vielä rinnassa sen verran paljon, että mietin rakastanko sittenkään vielä???

 

Ei ole helppoa kummallakaan ja tottakai minä sen ymmärsin myöhemmin (tai kai ymmärsin sen aikaisemminkin, mutta ego ei antanut myöten tunnustaa myös omaa tyhmyyttään) . Miksi se niin usein menee siihen pisteeseen, että ego sanelee sen, miten käyttäydyt vaikka järki käskisi toisin. Riidat eivät ole koskaan helppoja ja anteeksi pyytäminen on vieläkin vaikeampaa. OPETUS: Jos toinen osapuoli tulee vastaan ja pyytää OIKEASTI, vilpittömästi, anteeksi. NIIN ANTAKAA!!! Älkää helvetti soikoon kääntäkö puukkoa haavassa ja vastatko siten, miten minä idiootti vastasin. Tottakai myöhemmin pyysin itsekin anteeksi ja annoin anteeksi, itselleni en vielä.. se vaatii enemmän prosessointia. Ei ole helppoa elää uupumuksen kanssa, eikä todellakaan ole helppoa elää uupuneen puolisona. Se vaatii tahdonvoimaa molemmilta, ja paljon.

Niin että rakastanko sittenkään?? RAKASTAN JA PALJON!!! Niin myötä- kuin vastamäessä vai miten se meni. Olen kiitollinen miehelleni, että hän sentään yrittää, niin minäkin teen. Toivottavasti koittaa vielä se seesteisempi tulevaisuus.

 

- uupunut känkkäränkkä -