Miten tämä naisena ja äitinä oleminen onkin joskus niin saakelin haastavaa. Olit niin tai näin, koskaan et itsellesi riitä. Milloin sitä oppii olemaan tarpeeksi hyvä ja riittävä, vai oppiiko koskaan?

Minä satun olemaan yksi haasteellisimmista naisista, mitä maa päällään kantaa.. minun puolisona ei ole todellakaan helppo olla. Jos en pimahda mitä eriskummallisimmista asioista niin sitten vatvon mielessäni skenaarioita mahdollisesti perseelleen menevistä asioista, jotka siis SAATTAVAT tapahtua.. Niin, sellainen minä olen.

Hyvänä esimerkkinä voinen mainita, että meidän vanhin lapsista pääsee ensikesänä ripiltä. Mitä se siis tarkoittaa.. no sehän tarkoittaa minun menetettyjä yöunia jo tässä vaiheessa. Juups. Näin on. Olen siis alkanut jo stressaamaan ensi kesää. Olen tupissut ja marmattanut miehelleni seuraavaa: Voi luoja kun tuo meidän takapiha on pahassa siivossa ( autotallin rakentaminen pahasti kesken), terassille kyllä pitäis saada se katos ja aita valmiiksi, ennen niitä juhlia, mihin me muuten saadaan kaikki vieraat mahdutettua kun niitä tulee ainakin satatuhatta (joo kiukuttelen kuin lapsi), mä en millään jaksa siivota tätä huushollia säädylliseen kuntoon, ku tulee sellaisiakin vieraita, joita ei hirveesti tunne ( lapsen biologisen äidin puolelta), en minä jaksa leipoo ja miten edes osaan leipoo oikeaa määrää suolasta ja leivonnaisia eikä meillä ole varaa tilata pitopalvelusta... tuo terassi kyllä pitäs saada valmiiksi, mistähän me siihen rahat vedetään.. ja tuo autotalli.. eihän tänne nyt ketään voi kutsua saatana ku tää on ku sikolätti koko maatilkku perkele... Lähinnä siis olen asioita käynyt itsekseni läpi, syyllistämättä ketään.. itseni kanssa taistelen sitä paniikkia ja ahdistusta vastaan, mikä minulla siis SAATTAA olla edessä ensi kesänä.. voihan se toki mennä mahdottoman hyvin koko päivä, mutta kun minä olen minä.. Luoja armahda miestäni kun hän joutuu kestämään tätä.

Noh, mitä teki ja tekee mieheni kun joutuu, lähes päivittäin, (mutta ei onneksi sentään) kuulemaan minun ahdistusvuodatuksiani ( joita siis teen oikeastaan ohi mennen mattoja suoristaessani) .. noh, hän lähti eräänä päivänä rauta-kauppaan ja osti terassinkatosta varten rakennusvärmeet.. niin se aloitti katoksen rakentamisen... Miehet on helppoja, tai heidän ajatusmaailmansa on helppo. Voi kun itsekin omistaisi tuollaisen tyylin toimia ja ajatella. On se ihana. Ei sanat riitä kuvaamaan sitä, kuinka mahtava mies se on. Ainakin katos ja terassi on valmis ensikesän rippijulia varten.. Mutta itseni tuntien vielä kerkeän hyyyvin paljon keksiä uusia ahdistuksen kohteita ennen kuin juhlat ovat edes käsillä.

 

No tämä äitiys sitten.. mä olen paska äiti ja isolla P:llä. En kertakaikkiaan ole aamuihmisiä ja se sitten kostautuu lapsiparoille. Olen paska, tiedän. Ärähtelen aamuisin ja kiukuttelen kuin pikkukakara. Ja minulle on vielä suotu tuollainen ihana ADHD-apina, jolla ei TODELLAKAAN ole aamuisin lääkitys kohdillaan ja vauhti on sen mukainen. No mitä minä teen, aikuinen ihminen.. tietenkin haukun lastani idiootiksi kun en jaksa katsella ja kuunnella sen toheltamista, tietenkin.. Eikö kaikki kunnolliset äidit tee niin?? Ja jälleen suustani on päässyt sammakko, jota en saa vedettyä takaisin... ihan mahtavaa.. Jumaliste ku mä ansaitsisin maailman parhaan äidin kruunun päähäni, osaan mä sen verran hyvin toimia aikuismaisesti ja kärsivällisesti. Juu. Näissä tunnelmissa lapsi lähti kouluun ja minä töihin.. ( ette usko saatana kuinka syyllisyys voikaan ahdistaa sydäntä niin paljon).

Illalla lapsi lähetti viestin mulle töihin  (pitkä päivä töissä) : Hei katala vanhempani, joka minua silloin tällöin idjootiksi nimittää vaikkei sitä itse tarkoitakaan, Hyvää yötä ( ja paljon suukkoja viestin perässä).. Niin mitäpä tästä enempää, mietin vain kovasti, että kumpi meistä olikaan se vammainen lapsi, minä vaiko tuo viestin lähettäjä?? Ei tarvitse kauan miettiä.

Minä heti viestiin vastaamaan: Voi hyvää yötä äidin rakas ja anteeksi kun tämä katala äiti on ollut niin ilkeä ja haukkunut sinua idiootiksi. En sitä tarkoita. Rakastan sinua... Lapsen mukaan asia on nyt sovittu ja unohdettu, anteeksi annettu, mutta minä en unohda, en koskaan, jälleen tämä itselleen anteeksi antaminen on aivan liian iso asia purtavaksi.

 

Lapset, he osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää ja hämmentää. Ei voi kuin ihmetellä sitä ajatuksen juoksua, mikä heidän pääkoppassaan on ja vieläpä heidän, jotka kehitysvammaiseksi ovat diagnosoituneet. Joskus ihmettelen kovasti tämän maailman arvojärjestystä ja määritelmää älykkyydestä ja vammaisuudesta.

Tämä lapsi, joka kykeni laittamaan minulle noin fiksun, aidon ja rehellisen viestin, kykeni kohtaamaan haukkujansa selkä suorassa, on diagnosoitu normimittapuun mukaan älyllisesti kehitysvammaiseksi. Mihin kategoriaan se sitten minut laittaa?? Jos minä, äiti-ihminen, joka pitäisi olla normiälykäs, ei kyennyt ensimmäisenä nöyrtymään ja kohtaamaan lasta ja pyytämään anteeksi ennen kuin lapsi tuli puolitiehen vastaan, niin mihin kategoriaan minä siis todella kuulun?? En ainakaan niihin älykkäisiin.

Onko matemaattinen lahjakkuus todella tässä maailmassa se ainoa älykkyyden mitta? Peräänkuulutan kyllä todella tunneälyn nostamista tulevaisuudessa enemmän matemaattisten taitojen yläpuolelle. Tunneälyllä sitä todellista älykkyyttä mitataan!!!

 

- Känkkäränkkä häpeää nurkassaan omaa tyhmyyttään ja sietämättömyyttään -

 

ps. anteeksi rakkaat (mieheni ja lapset) että olen aika ajoin todella vaikea tapaus, RAKASTAN TEITÄ