Mulla vetelee sairausloma viimeisiään ja en ole saanut oikein mitään tolkkua tästäkään sairastelusta, hoidosta puhumattakaan. Olen ollut saikulla nyt kolme viikkoa keskivaikean masennuksen vuoksi vaikkakin verikokeissa ilmeni TSH-arvon nousseen rajusti puolen vuoden takaisesta arvosta, siltikin.. mulla on masennus eikä kilpparin vajaatoiminta. Kolmea eri masennuslääke -reseptiä olen saanut kouraani, joista yhtä ( mirtatsapiniinia ) kokeilin ja totesin, että juu nyt loppu tää höpötys ja lopetin sen. Kun oma intuitio varoittaa niin silloin sitä pitää uskoa.

Keskustelemalla keskustelin lääkärin kanssa pelostani aloittaa masennuslääkkeen syöminen kun pelkäsin niiden laittavan pönttöni sekaisin, pääni pehmeäksi, enkä sen jälkeen voi enää huolehtia lapsista. Lääkäri tähän vannomaan, että näin ei varmasti käy, mirtatsapiini on siitä hyvä lääke, että se antaa hyvät yöunet ja piristää päivällä. Nooh, kukapa ei lääkäriin luottaisi ja minähän päätin kokeilla. Se päivällä pirteänä oleminen houkutteli niin kovasti, toivoin saavani lisäpuhtia tähän olotilaani, mutta mitä vielä. Sen seurauksena nukuin vihdoin kuin tukki yöllä, taju kirjaimellisesti kankaalla, vihreämmillä pelloilla mutta mutta... minä nukuin kuin pieni lapsi myös päivällä, käytännössä nukuin klo.22-19, kutakuinkin aina seuraavan päivän iltana klo.20 aikaan koin olevani jälleen normaali oma itseni ja klo.21 olisi pitänyt ottaa jo seuraava nappi. Muutaman päivän kokeilin sillä ajatuksella, että jospa se vaan ne ensimmäiset päivät olivat rankimmat, vaan ei.. nukkumiselle ei tullut loppua ja päivällä hereillä pysyminen ja toimiminen tuntui ylitsepääsemättömältä.. joten päätin nakata napit helevettiin.. nyt loppu tää höpötys tästä masennuksesta saatana, eihän nyt kukaan suurperheen äiti, jonka mies tekee helvetin pitkää päivää voi olla päivästä toiseen kännissä ja sammua mitä eriskummallisimpiin paikkoihin ja mitä eriskummallisimpiin asentoihin ( kuten kuola valuen aamukahvipöydässä naama tietokoneessa kiinni) joku tolkku tähänkin hommaan on tultava.

 

Tänään minulla sitten oli se ensimmäinen työterveyspsykologi -aika tähän masennukseen ja aikaa on kulunut sen kolme viikkoa diagnoosin saamisesta. Menin vastaanotolle taisteluasenteella. Istuin alas ja kun psykologi kysyi sen kaikkien tunteman koomisen kysymyksen; Miltä sinusta tänään tuntuu? Niin johan repesin.. sen jälkeen seurasi voimakastahtoinen monologi minun tuntemuksista ja kriittisestä asenteestani masennusta kohtaan. Kerroin loukkaantuneeni siitä,  ettei viitsitä tehdä tarkkaa anamneesia vaan 5min. vastaanoton jälkeen annetaan masennus-diagnoosi ja resepti kouraan. Ja toisen kerran loukkaannuin kun menin lääkärin vastaanotolle kuulemaan verikoevastauksista, jotka hän unohti kertoa kun oli antamassa toisenlaista lääkereseptiä ja palatessani takaisin kysymään vastaukset sanotaan ylimalkaan niiden olevan täysin ( huom. sana täysin) normaalit. Tällöin minulla heräsi se viimeinenkin epäilys asiaan ja kävin tulostuttamassa verikoevastaukseni vastaanottovirkailijalla, josta sitten huomasinkin TSH-arvoni kohonneen rajusti... varasin ajan sisätautilääkärille.. viikon päästä sis.lääkäri soitti ja totesi hänkin minun veriarvojen olevan täysin normaalit (viitearvojen sisällä kun vielä nippanappa olivat) ja olen vain nyt niin masentunut, että se masennus pitää hoitaa. VOI PERKELE!!!

Niin, tätä se psykologi kuunteli rauhallisen tyyneenä ja totesi sitten, suunvuoron saatuaan, että; Et sinä minusta kyllä nyt vakavan masentuneelta vaikuta. NIINPÄ! Sitähän minä olen koko ajan yrittänyt tolkuttaa nuille saatanan lääkäreille.

Siitähän myö sitten ruvettiin porisemaan ja laskin puolustustani hieman, tehtiin myös uusi masennustesti, josta lopputulokseksi tuli mielialan lasku. NO TÄMÄHÄN NYT KUULOSTAA SELKEÄSTI JÄRKEVÄMMÄLTÄ. Puolitoista tuntia siinä poristiin ja lopuksi hän kysyikin, että ymmärränkö yhtään kuinka raskas ja uuvuttava arki minulla on? Ai ymmärränkö, mitä mun pitäs ymmärtää, mun arki on sitä mitä se on, eikä sitä voi muuksi muuttaa. Hän kysyi myös, että mitä toivoisin arjessa muuttuvan niin, ettei se olisi niin haasteellinen? Suora vastaus: Ukko olisi enemmän kotona ja minä saisin nukkua ja näistä toinen on ehkä aidosti toteutettavissa. Minkä helvetti me sille voidaan, ettei olla synnytty kultalusikka suussa ja meidän (enimmäkseen miehen) on tehtävä helvetin pitkää päivää ja hanttihommia pysyäksemme leivässä. Mieheni on oltava töissä ja minun on pyöritettävä se arki, hoidettava lasten lääkärikäynnit, terapian aloitukset, kelalle soitot, kaikkien lasten läksyjen tarkistus jne (en edes jaksa oikeasti selittää tässä meidän arkea, tosin psykologille ihme kyllä juttelin aika yksityiskohtaisestikin)... No joo, onhan mulla nyt vähän hommaa, mutta muusta en edes tiedä.. kyllähän mulla on niin paljon ressiä, että ei ihmekkään kun kuontalo harmaantuu ennen aikojaan. Mutta kun en ole ainakaan pelkästään masentunut jumaliste soikoon. Mun tuhanelle oireelle on looginen selitys siinä, että se fucking TSH-arvo on noussut, mutta miksi helvetissä ne lääkärit ei sitä näe. Noh, se psykologi oli ihan mun puolella ( tottakai ) ja sanoi, ettei masennus nyt kyllä selitä kaikkea ja kuulostaisi siltä että taustalla on myös jotain muuta kuin mielialan lasku, joten huomenna menen sitten lääkärin juttusille ja aloitan jälleen alusta. Taisteluasenteella perkele.

 

Torstai on siis toivoa täynnä, jos psykologikin sanoo, etten nyt keskivaikeasti masentuneelta vaikuta ja masennustestikin puhuu puolestani, niin en minä sitten luultavastikaan ole hulluksi tulossa. Ja jumalauta, kyllähän nyt jonkun lääkärin on kuunneltava, vai?

 

- känkkäränkkä -